Minulta on kysytty, olenko lapsiperheiden asialla ollenkaan, koska puhun eniten ikääntyneistä, mielenterveydestä ja nykyisin myös mm. päihteistä. No totta ihmeessä olen.
Meille syntyi vuosituhannen taitteessa kolme poikaa kahden vuoden sisään. Kävi niin hienosti, että lapset olivat kaikki terveitä, itse en kokenut baby bluesia vaan jonkinlaisen hattaraisen, positiivisuutta tuottavan parin vuoden hormonipilven ja turvaverkkoakin meillä oli – etenkin anoppi, joka kaksosten syntymän ensimmäisenä vuonna käytännössä asui meillä kolme kuukautta. Kiitos vielä Maire, vaikket tätä luekaan! <3
MUTTA olihan se silti rankkaa. Riittämättömyyden tunne. 16 kakkavaippaa yhden päivän aikana. Yhtä aikaa huutavat lapset, tunne että tekisi mitä vain että saisi hetken nukkua. Että olisi edes pieni hetki omaa aikaa miehen kanssa. Isoveli lopetti päiväunien nukkumisen samaan aikaan kuin pikkuveljet syntyivät, siinä meni sekin kahvihetki. Pojat päiväkotiin varmaan vähän liian aikaisin, ilman autoa pukkasin joka aamu laumani 2,5 km matkan kolmen lapsen ratasviritelmällä päiväkotiin. Tuulessa, sateessa, auraamattomilla teillä. Joku lapsi sitten taas kipeänä, viestiä töihin etten taaskaan voi tulla tekemään ruuhkautuvia töitä. Kun vihdoin ehdin hakea lapset päiväkodista, he olivat siellä aina viimeisenä, kolme taaperoa hämärällä pihalla keltaisissa kurahaalareissaan seisomassa odottamassa äitiä. Joka ei ehtinyt lähteä ajoissa töistä koska ties mikä deadline, ja bussilla Konalasta Tikkurilaan/Jokiniemeen kesti kuitenkin sen tunnin.
Kaikesta selvittiin, yhdessä, ja kliseisesti sanottuna en päivääkään vaihtaisi pois. Mun vauvat, mun pojat, maailman ihanimmat tyypit! Ihanat leikkihetket, riemukkaat ulkoilut, ja kun luettiin iltasadut, kaikki sellainen. Sen tein minkä pystyin. Monikkovanhemmille tarjosi Vantaa silloin myös kodinhoitoapua, eli vauva-aikaan meillä kävi joku vaihtuva ihminen kerran viikossa parin tunnin ajan esimerkiksi pesemässä pyykkiä tai vahtimassa kaksosia sillä aikaa kun ulkoilin isoveljen kanssa.
SE mitä nyt haluan sanoa, on syvä kiitollisuus ja tieto siitä, että läheskään kaikilla ei ole näin hyvin. Lapsiperheet tarvitsevat IHAN KAIKEN TUEN, ja lapsia on tuettava IHAN KAIKESSA. Lapset eivät KOSKAAN SAA OLLA TÄRKEYSJÄRJESTYKSESSÄ HÄNNILLÄ. Haluan, mikäli jatkossakin pääsen asioista päättämään, tehdä ihan kaikkeni että ongelmia ennaltaehkäistään. Voin kuvitella ja tiedänkin, millaista olisi ollut, jos omasta katraastani joku/jotkut olisivat olleet sairas, jos päihteet olisivat olleet jo osa lapsiarkea, jos oma mielenterveys olisi järkkynyt, jos rahat olisivat loppuneet, jos mistään ei olisi saanut tukea, ja miten paljon vaikeampaa olisi ollut yksinhuoltajana.